Langtang — Himalajan timanttipoluilla

Juomatauot olivat tarpeen maaliskuun paahtavan auringon alla.

Pysähdyimme puolessa välissä matkaa teetuvan terassille, jonka pihalla kanat ja kukko käyskentelivät talon isännän nostaessa pienen ukulelen näköisen kielisoittimen syliinsä. Hän sulki silmänsä ja alkoi laulaa säkeitä, jotka olisin toivonut ymmärtäväni.

Ehkä ne kertoivat vuorista, luonnosta, tai ehkä hän vain lauloi rakkaudesta. Halusin uskoa jälkimmäiseen ja kaikkiin yhteensä.

KHANGJIM-LAMA HOTEL. Olin kaatunut maittavan illallaisen ja paikallisten tarjoaman (oppaani tulkkaaman) hauskan tarinatuokion päätteeksi suorilta jaloilta vuokrapunkkaani ja nukkunut sikeästi aamuun, joka nyt valkeni kirkkaana. En ollut uskoa silmiäni katsoessani majatalon ikkunasta avautuvaa maisemaa. Edessäni siintävät siniset vuoret olisivat kuitenkin vasta esimakua siitä, millaisiin näkymiin vaellus meidät kuljettaisi. Sitä en toki osannut vielä kunnolla edes ajatella.

Tukevan aamupalan jälkeen nostimme rinkat selkään, kiitimme yösijasta, halasimme ja lähdimme kohti kuuden tunnin mittaista matkaa kohti Lama Hotellia (2 380 m), joka nimestään huolimatta tarkoittaa vaeltajien keskeistä levähdyspaikkaa ja useista majataloista koostuvaa majoituskylää matkalla Kyangin Rin (4 773 m) huipulle, jonne vaelluksemme parin päivän päästä huipentuisi.

Saavuimme viimein perille Lama Hotelliin. Päivän nousu upeissa maisemissa oli ollut pitkä ja helle paahtanut jatkuvasta rasvaamisesta huolimatta niskan araksi. Tankkaukset olivat kuitenkin osuneet kohdilleen, sillä jaksoin koko matkan oikein hyvin, minkä kunniaksi päätin ottaa ottaa suihkun perillä majatalossa: oli niin kylmää, että jäi koko vaelluksen viimeiseksi.

Useista majataloista koostuva Lama Hotel on viihtyisä välimatkan levähdyspiste matkalla Kyangin Rin huipulle ja takaisin Syabrubesiin. Rukousnauhat ja värikkäät talot muistuttivat 70-luvun hippikeskittymää, vaikka täällä kaikilla olikin yllään vaellusvarusteet.

Olo oli väsynyt mutta kotoisa.

LAMA HOTEL—LANGTANG (3 430 m). Majatalojen aamupalat vaihtelevat, mutta näitä löytyy aina: puuroa, kaksi munaa ja masala-teetä. Söin lähes joka aamu saman annoksen ja jaksoin sillä hyvin, kunhan välillä tankkasin energiaa pähkinöistä ja patukoista.

Helle ei suoranaisesti suosinut näläntunnetta, vaikka kaloreita kului. Vettä sen sijaan halusin tankata koko ajan: mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän piti nesteyttää — en tinkinyt missään vaiheessa (yli 3 000 metriin noustuamme) viiden litran minimistä.

Päivän aikana sää muuttui painostavaksi, oli ukkosta ilmassa. Jalkoja kolotti, lihaksia väsytti ja stressasin koko ajan, miten kehoni reagoisi alati kasvavaan korkeuteen, sillä en ollut ennen vaeltanut yli 3 000 metrissä. Pelkäsin vuoristotautia ja tunnustelin vainoharhaisena kehoni mahdollisia muutoksia.

Oman elämäni murheet nostivat taas päätään ja painoivat mieltä tuplaten rinkan painon. Puolessa välissä päivää aloin miettimään, miten jaksaisin loppuun asti, vaikka olimmekin pitäneet tarvittavan usein lepotaukoja. Oloa ei helpottanut alati jyrkkenevä polku, kylmenevä ilma ja lopulta aivan saatanallinen raekuuro, joka ei ottanut loppuakseen. Hyytävän kylmä tuuli piiskasi vasten kasvoja.

Luonto oli yhtä huonolla tuulella kuin minäkin.

Raahauduin väkisin illalliselle. Vaikka päänsärky ei ollut vaivannut minua missään vaiheessa (eikä tulisi vaivaamaan), huomasin ruokahalun kadonneen, mikä huoletti vuoristotaudin oireita kertaillessani. Olo oli kuin jyrän alle jääneellä, katseeni lasittunut. Oppaani antoi minun onneksi olla rauhassa, mitä arvostan edelleen suuresti. Hän oli ollut koko ajan tietoinen henkisestä hajoavuudestani.

Nieleskin väkisin oikeasti erinomaiselta maistuvan annoksen: ruoka Nepalissa on aivan uskomattoman hyvää, eikä vastaavia makunautintoja ole löytynyt mistään Helsingin ravintolasta, vaikka nepalilaisia on lähes joka kulmalla. Se on sääli. Näitä kasvisannoksia (lihaa ei vuorilla tarjota) tulee ikävä.

Kun viimein sain lautasen tyhjäksi, raahustin takaisin huoneeseeni ja rojahdin sänkyyn. Olin aivan finaalissa, ja siinä mielentilassa ensimmäistä kertaa vuosiin jopa koti-ikävä alkoi vaivata. Nyyhkäisin.

Olin koko päivän parjannut itseäni turhaan mukaan pakatusta 700 gramman painoisesta makuualustasta, sillä sille ei ollut missään vaiheessa mitään käyttöä. Pedit eivät olleet kosteita, kuten eräs puolituttu oli minulle vannottanut. Vitutti. Ihan helvetin paljon. Hauraassa mielentilassa kaikki ylimääräinen lasti rinkassa syletti, ja paino kertaantui kahdella ellei jopa kolmella — tai ainakin siltä se tuntui.

Aamupalan jälkeen keräsin tavarani kasaan, mutta jätin makuualustan ja turhaan mukana kantamani kameran jalustan “hoitoon”. Palaisimme nimittäin tätä samaa kautta ensin kaksi päivää Kyanjin Gompassa vietettyämme.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lumi loisti niin kirkkaana, ettei ulkona nähnyt yhtään mitään. Kun aloin kaivamaan aurinkolaseja rinkastani, kylmä hiki puski raivolla iholleni. Suuhun nousi oksennuksen maku. Olin unohtanut lasit kotiin. Tein töitä, etten olisi purskahtanut uudestaan itkuun. Oppaani tajusi tilanteen ennen kuin ehdin sanoa mitään.

Majatalon isäntä oli onneksi reilu. Hän lainasi minulle toiset lasinsa, eikä huolinut niistä vuokraa, vaikka kuinka tarjosin. Riitti että palauttaisin ne ehjänä takaisin, muuten uudet joutuisi hakemaan uudet jalkapatikalla lähimmästä kaupungista. Tunsin itseni todella nöyräksi.

Loppumatka sujui melko usvaisesti, ja perillä Odien tila huononi nopeasti. Pakkojuotin hänelle kahden päivän ajan haaleaa vettä, johon olin liuottanut nesteytysjauhetta, sillä nainen ei saanut juuri mitään syötyä. Kaikki tuli ylös ja ulos.

Epäilyt vuoristotaudista olivat niin vahvat, että oppaamme päättivät soittaa medihelin paikalle. Helpommin sanottu kuin tehty. Näin syvällä vuorten sylissä kuuluvuutta on heikosti ja harvoin. En tiedä, kuinka monta tuntia epäonnistuneisiin soittoyrityksiin kului, sillä puhelu ei joko yhdistänyt ollenkaan tai katkesi aina sillä kriittisellä hetkellä. Tilanne oli jo eskaloitumassa toivottomaksi, kunnes viimein saimme särisevän linjan päästä kuittauksen, että helikopteri lähtisi matkaan — mutta vasta seuraavana päivänä. Raivostuimme, kunnes tajusimme, ettei mitään olisi tehtävissä.

Aikaa ei voi ostaa rahalla. Joskus on vain pakko odottaa.

Veimme Odien huilaamaan vuoteeseensa ja siirryimme majatalon isännän kutsumana viettämään iltaa ja lämmittelemään ruokailutilassa olevan, jakin sonnalla lämpiävän kamiinan ympärille teetä juomaan ja juttelemaan elämästä sekä Langtangin uudelleenrakennusprojektista. (Jos harkitset Nepalin matkaa, harkitse Langtangia: tämä alue tarvitsee selviytyäkseen turismin tuomia euroja enemmän kuin esimerkiksi Annapurna tai Everest.) Isäntä myös kertoi, miten maanvyöry oli heittänyt hänen poikansa ilmassa yli kaksikymmentä metriä ja miten pojan jalka oli pahasti murtunut. Hän selvisi, onneksi, vaikka joutui odottamaan löytämistään pitkään.

Olimme aiemmin päivällä vierailleet kylän pienessä leipomossa leipäostoksilla ja kakkukahveilla. Leimoposta löytyi myös pieni kirjastonurkkaus, josta sain lainaksi THE EARTH MOVED -teoksen, jonka on kirjoittanut Langtangin tuhoisasta maanjäristyksestä selvinnyt brittinainen ROW SMITH. Nyt kamiinan ääressä teetä hörppiessäni ja kirjaa lukiessani (ahmin sen niiden kahden Kyanjin Gompassa vietetyn päivän aikana) sydämeni jätti yhtäkkiä lyönnin välistä.

Tajusin, että kirja kertoi vieressä istuvasta isännästä sekä miehestä, joka oli lainannut minulle aurinkolasinsa.

Molemmat olivat päättäneet jäädä ja auttaa eloonjääneitä parhaansa mukaan. Molemmista oli kuvia kirjan sivuilla. Kirjan sivuilla oli myös tarina majatalomme omistajan pojasta, joka selvisi. Nielaisin kuuluvasti, liikahdin oudosti. Tapahtumat paiskautuivat kellastuneilta sivuilta vasten kasvoja. Katsahdin vieressäni istuvaa hymyilevää miestä, joka samaan aikaan kertoi minulle kirjan sivuilla elämänsä kauheimmista hetkistä. Hän oli huomannut, mitä luen.

”Se on hienosti kirjoitettu.”
”Niin on.. Sinä olet siinä.”
”Siinä on meistä moni. Osa onneksi on vielä täällä.”