Tulen aina muistamaan kalaretken, jolta tuo sydämenmuotoinen suolampi löytyi. Mutta vielä ikimuistoista maisemaakin parempi asia tässä kuvassa on sen vasemmassa reunassa kulkeva eränkävijä.

Kirjasta tuli juuri sellainen, kuin se on, kiitos hänen.

Olen monesti miettinyt, miten tarinoitani luetaan. Samaistutaanko niihin? Tavoittaako lukija niistä palan itseään, vaikka ne sijoittuisivatkin keskelle Lapin korpea – näkymiin, joissa kaikki eivät edes käyskentele. Kirjoittaessa kun ei koskaan kirjoita vain yhtä tarinaa, vaan sitä kirjoittaa jokaisen lukijan tarinan: me kaikki luemme tekstistä oman menneisyytemme, nykyhetken ja tulevaisuutemme. Me asetamme itsemme toisen tekstiin, ja me joko päästämme tekstin ihon alle tai sitten emme.

Teemat ovat olleet iholla etenkin näin kirjan finalisointivaiheessa. Olen lukenut kaikki tarinat ainakin tuhat kertaa, stilisoinut sanoja ja ottanut lauseita pois mutta myös lisännyt niitä. Olen kääntänyt ja vääntänyt, ja lähes aina palannut takaisin alkuperäiseen.

Olen kirjoittajana sellainen, että tuotan yleensä suhteellisen valmista tekstiä. Yksi kirjan hulluimmista luvuista on runomainen lastu Mustasta metsästä:

Heräsin keskellä yötä painajaiseen. Vietin silloin talkoolaisviikkoani Märketin majakalla (myös Märketistä on kirjassa tarina, ja se tarina on yksi omista suosikeistani). Naputin mielessä pyörivän tekstin puhelimen muistiin ja nukahdin heti sen perään. Aamulla en muistanut koko asiaa, kunnes jossain vaiheessa päivää entisestä elämästä kajahteleva painajainen häivähti mielessäni. Pysähdyin kesken vedenkannon (lämmitimme saunaa). Kirjoitinko yöllä jotain?

Olen monesti ajatellut, että eihän niitä yöllisiä ajatuksia tarvitse laittaa ylös, kyllä ne aamulla muistaa. Vaan ei muuten muista. Kaivoin puhelimen taskusta, ja notepadin avattuani jouduin istumaan kalliolle pitkäksi toviksi. Teksti osui jonnekin todella syvälle, enkä toden puhuen vieläkään usko, että kirjoitin sen.

Tuo tarina on kirjan ainoa, jota en ole muokannut: se on yhtä raaka ja aito, siinä muodossaan kuin se tuona pimeänä hetkenä puhelimeeni tallentui.

Telemarkin erämailla, Norjassa vuonna 2018.

En aio valehdella. Kirjan julkaiseminen jännittää enemmän kuin mikään ikinä. Löytääkö joku siitä itsensä? Miten se otetaan vastaan? Puhutteleeko se teitä yhtä paljon kuin minua? Saatte te toki sitä inhotakin. Silti minä seison selkä suorana teoksen takana.

Ja tulen kertomaan siitä ainakin Suomen luontokeskus Haltiaan, Vaeltajankauppaan Hämeenlinnaan ja Treelinen liikkeeseen Kangasalalle, moneen muuhunkin paikkaan (saa myös ehdottaa!). Kuulette kyllä kaikesta kanavissani.

Kiitos yhteistyökumppaneilleni, jotka uskoivat unelmaani ja osallistuivat kirjan kustantamiseen: Kupilka, Helsingin Villasukkatehdas, Myssyfarmi, Marttiini, Green House Wear ja Sasta.

Kirja alkaa tervehdyksellä Lukijalle. Se kuuluu näin:

Aluksi tämän piti olla tietokirja. Lopputulos on kaukana siitä.

Asuttuani lähes vuoden verran tien päällä, omassa teltassa ja autossa, autiotuvissa ja laavuissa sekä ystävien sohvilla asetuin pieneen, punaiseen, puilla lämpiävään mökkiin Gisløyan apilanmuotoiselle saarelle Vesterålenin saaristoon, Lofoottien pohjoispuolelle, ystäväni Lauri Pietikäisen tiluksille. Oli marraskuun 8. päivä vuonna 2018, ja polaariyö oli alkamassa.

Viettäisin pohjoisessa elämäni ensimmäisen kaamoksen keskittyen lähinnä puiden halkomiseen, takan lämmittämiseen ja kirjoittamiseen. Kirjoitinkin, tai oikeastaan tunnelmoin, kunnes sain kuulla, että tekstit olivat faktoihin nojaavalle teokselle liian runollisia. Mutta tietenkin ne olivat: Näin minä olen aina kirjoittanut, jo vuosien ajan blogiini Kaukokaipuuseen sekä Suomen Ladun Latu&Polku-lehteen. Tarinoihin ja niiden runollisuuteen vaikutti väkisinkin myös se, että kaiken kirjoittamisen ja kiertämisen aikana minä rakastuin. Aivan silmittömästi. Tietokirja jäi haaveeksi, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin purkaa kustannussopimus ja luottaa itseeni.

Suurin oivallukseni, jonka sain tämän kirjoitusprosessin aikana, on, etteivät tarinat synny ennen aikojaan. Ne tulevat, kun ovat löytäneet paikkansa ja aikansa, sillä ne itse määrittävät tarpeensa tulla kerrotuiksi. Sen vuoksi kenenkään ei pitäisi ottaa kunniaa niiden keksimisestä, sillä joskus, hyvin usein, ne vain päättävät jäädä kertomatta. Tämän teoksen sivuille valikoitui lopulta vuodenkierron verran lyhyitä eräkertomuksia, 2000-luvun lastuja, havaintoja ja kuvaelmia. Ne on kirjoitettu Suomen ja Saamenmaan luontokohteista, joissa olen retkeillyt ja kalastanut kaksin ja joskus porukallakin, mutta yleensä yksin.

Vaikka tarinat ovat kertoneet itsensä kuka milloinkin muutaman viime vuoden aikana, olen jäsentänyt ne tietoisesti kahdeksan arktisen kuukauden mukaan pakkastalvesta hankikantoon, jäidenlähdöstä keskiyön aurinkoon, sadonkorjuusta ruskaan ja ensilumesta joulukaamokseen. Näin ollen ja näiden kansien välissä nuo muistot sulautuvat yhdeksi kertomukseksi, jonka jokaisella tarinalla – vaikka kukin eri kohteesta kertovat – on yksi yhteinen tekijä. Sinä.

Monien eräkirjojen perustuessa (täysin oikeutetusti) kirjoittajan ja luonnon väliseen suhteeseen, nämä tarinat on kirjoitettu minulta muille: Ihmisille, jotka ovat kulkeneet kanssani elämäni neulaspoluilla, sillä heistä me aina lopulta kerromme. He lopulta ovat niitä, jotka ovat muovanneet meistä sen, keitä me olemme.

Marinella “Monni” Himari,
11. tammikuuta 2020, Lemmijoki, Norja