Ruususen unia Torniossa

Ruususen unia Torniossa

Ääniallergia. Paniikkikohtaus. Ahdistuskohtaus. Liian monista positiivisista asioista puhjennut stressitila, tai sitten vaan tähän maailmaan herännyt erityisherkkä ihminen.

En nouse enää koskaan kaksikerroksen pitkän matkan bussilinjan kyytiin, vaikkei minulla itse firmaa kohtaan mitään antipatioita olekaan, päinvastoin suosin julkisliikennettä. Kärsin korkean- ja ahtaanpaikankammosta, joihin kun lisää kovat ja ärsyttävät äänet, luisun järjettömyyden partaalle. En kestä vieressä kalattavan miehen videopeliselitystä, kahden naisen naurua tai jos joku hengittää liian voimakkaasti. Alan voimaan huonosti, minua oksettaa, itkettää, ja tilanteesta on pakko päästä pois. Heti.

Harmi, ettei se onnistu keskellä moottoritietä matkalla Helsinkiin.

Onneksi on vastamelukuulokkeet ja liuta ystäviä, jotka rohkaisivat, kun hajosin oireistani Facebookiin. En tee niin koskaan, sillä en avaudu ongelmistani julkisesti, mutta enää en vaan jaksanut. En yksinkertaisesti kestä tiettyjä ääniä tai äänen tasoja, etenkään kun ne yhdistää suljettuun tilaan. Kuulostaa kummalliselta, mutta yllättäen en ollutkaan yksin, mikä on aina helpottavaa kuulla, vaikkei näin paskaa oloa toivoisi edes ikävimmälle ihmiselle maan päällä.

Ongelmaan löytyi apu, mutta jäin silti miettimään, että voi kun me ihmiset puhuisimme enemmän. Niin ratkeaisi moni ongelma ja pulma, joita me vain tapaamme kasvattaa pienissä päissämme, kun emme uskalla avata suutamme, ja kun ongelmat ovat eskaloituneet aikansa, ne räjähtävät. Päin näköä ja helvettiä, sillä niissä tilanteissa tulee harvoin huudettua mitään rakentavaa, oli vastassa toinen ihminen tai peilikuva.

Siispä sydämellinen kiitos sinulle, Noora, kun olet julkisesti puhunut tunnelukoista ja niiden avaamisesta. Normaalissa – eli täysin väärässä – tilanteessa olisin hautonut huoltani loppuun saakka, sillä minä en ole osannut puhua ongelmistani, en ole halunnut kenenkään ahdistuvan puolestani, ihmisillä kun on varmasti omatkin huolensa. Olen aina ennemmin lähtenyt kuin jäänyt, enkä ole kokenut tarpeelliseksi selitellä tai käydä asioita läpi. Olen vain poistunut paikalta, enkä minä ole palannut.

Onneksi tein kuin en olisi ennen tehnyt ja avasin suuni.

Se oli ainoa oikea ratkaisu.

Torniossa sijaitsevan Sleep Inn Beautyn ihana sähköposti tavoitti minut vain pari viikkoa ennen äänitasoille hajoamistani:

”Haluaisimme kutsua sinut lepäämään reissujesi välissä, meillä ei ole täällä mitään tekemistä* mutta luonto ja rauha ovat läsnä.”

Melko mustaa huumoria tuntuu Universumi elämääni aina aika ajoin viljelevän, mutta valoa kohti: Pysähdyin kutsusta kahdeksi päiväksi olemaan tekemättä mitään. Nukuin, luin, söin, saunoin ja nukuin lisää, toistaen tätä kaikkea. En kirjoittanut, mutta kuvasin revontulia, jotka tanssivat Tornion taivaalla.

Niitä katsellessani mietin, miten onnekas minä olen, kun vaan uskallan olla. Ja miten oikeaan aikaan naiset tuon sähköpostinsa laittoivatkaan.

Sleep Inn Beauty tarjosi minulle majoituksen kodikkaassa ja tilavassa Ruska-suitessa. Ikkunoista aukeaa upea jokimaisema, jonka yllä taivas improvisoi vihreän ja violetin sävyissä ilahduttaen sohvalla kuhertelevaa pariskuntaa tai vaikka koko perhettä, sillä näihin maisemiin yltävät perheen pienimmätkin, kun rahin siirtää ikkunan eteen.

Olen vasta ymmärtänyt, millaisessa melussa olen tähänastisen elämäni viettänyt. Tajusin sen oikeastaan ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten, kun vietimme miehen kanssa viikonloppua Norjan Raulandissa, hirsimökissä keskellä metsää. ”Mietin pitkään, mikä tässä paikassa on niin outoa”, hän sanoi ja jatkoi, kun loin ilmoille kysyvän ilmeen, ”täällä on niin hiljaista, ettei kuulu ääntäkään.”

Jos ihmiseen rakastuu kerran, sinun kohdallasi ei lasketa kertoja.

Yhtä hiljaista kuin Raulandin erällä oli Tornion Kourilehdon rauhallisella maaseudulla, kauniin Liakkajoen rannalla. Kohteessa, joka sopii levähdyspaikaksi kaikille etelästä pohjoiseen ajaville matkalaisille. Kahdeksan tuntia tien päällä on päivälleen ihan tarpeeksi, jos ei ole pakko ajaa päätyyn asti. Pysähdyn mielelläni jatkossakin huilaamaan yön tai kahden yli ja nauttimaan keittiön ensiluokkaisesta palvelusta: Vastakaadetusta hirvestä valmistettu paisti kruunattiin lähiluonnon marjoilla, uunivihanneksilla ja mehulla. Parasta.

”Viime sunnuntaina toimitettiin Alatornion uuden kunnalliskodin vihkiäiset. Tilaisuus alkoi kello 2 päivällä uudssa talossa Liakan tilalla noin 4 kmn päässä Ylivoljakkalan pysäkiltä. Jo alkamishetkenä oli talon avara juhlasali täynnä väkeä ja juhlayleisöä saapui yhtä kaikilta pitäjän ääriltä. Väkeä karttuikin talon avarat ja tilaisuutta varten erikoisesti koristetut suojat ahdinkoon saakka täyteen.”

(Alatornion kunnalliskodin avajaiset, Perä-Pohja, 30.10.1928)

Vuonna 1928 rakennetun, 17 huoneen kartanon jokanen huone on sisustettu eri teeman mukaan, mutta yksi piirre yhdistää niitä kaikkia: kodikkuus. Emännät kulkevat ympäriinsä villasukissa, ja niin teen minäkin. He nauravat, minäkin nauran. Sitten istutaan, juodaan kahvia ja jutellaan talosta ja sen historiasta ja ihmisistä, jotka ovat viettäneet täällä aikaansa. Tuula, Lady of the house, kertoo erään kolttasaamelaisen naiseen todenneen, että taloon on jäänyt eläkepäiviään viettämään vanha mies, joka istuu vintiltä löytyneessä vanhassa pyörätuolissa. ”Minä sitten käänsin sen pyörätuolin ikkunaan päin, että saa mies edelleen ihailla näitä kauniita maisemia”, Tuula helähtää nauramaan ja huitaisee kädellään kohti kattoa.

Minua pakahduttaa. Tässä paikassa on aivan erityinen henki, täällä on hyvä olla. Ja minä alan ymmärtää, mistä kaikki ehkä johtuu, kunnes saan asiaan varmuuden seuraavana aamuna.

— Ette ikinä usko mitä tuolla ylhäällä on, nokkosperhosia! Kymmenittäin nokkosperhosia! Kaikkialla!
— Niin on, ja niitä on siellä kesällä sadoittain.
— Mitä sinä sanoit?
— Niitä on siellä sadoittain, eivätkö olekin ihania?
— Ovat, voi ovat! Minä annoin yhden kohmeisen kävellä sormelleni, otin kuva siitä.
— Nokkosperhoset talvehtivat, siksi ne viihtyvät yläkerroksessa.
— Voihan nokkosperhoset..
— Ne olivat täällä ennen meitä, ne ovat vieraitamme.
— Tai sitten ne ovat tämän paikan entisiä asukkaita, heidän sielujaan. Henkiä, jotka eivät halua lähteä näin ihanasta paikasta.
— Sinä sen sanoit.

Nokkosperhoset saavat edelleen asua talon toisen kerroksen nurkkahuoneessa.

Kiitos, Tuula ja Viivi, kun kutsuitte kylään.

Minä tulen toistekin, sillä haluan ehdottomasti *marjastamaan, poimimaan sieniä, kalaan ja tutustumaan lähellä sijaitsevan Aavasaksan upeaan luontoon.