Kylläpä edellinen artikkeli sai teidät liikkeelle, huh! Sieltä ruudun takaa löytyi yllättävän monia, jotka ovat kärsineet samasta matkustamisen aiheuttamasta väsymisestä – etenkin ulkomailla asuessa.

Ystävääni Instagramin viestiboksista lainaten: “… Toiseen kulttuuriin sopeutuminen, jatkuvasti läheisten kyselyihin vastaaminen että milloin tulen takaisin, kiireen täyteiset Suomen lomat, ainainen huono omatunto siitä, ettei ehdi nähdä kaikkia tarpeeksi, nyt taas takaisin Suomeen sopeutuminen, ja se kuuluisa oman paikan ja tekemisen etsiminen.”

Näin Norjaan muutettuani tiedostan hyvin matkailuburnout vol 2 mahdollisuuden, mutta olen nyt ihan oikeasti päättänyt elää itselleni.

Tiedän, etten etelässä käydessäni ehdi aina nähdä kaikkia, mutta en myöskään aio kantaa siitä huonoa omatuntoa: näen minulle tärkeitä ihmisiä aina kun voin, mikä tarkoittaa, että näkemiset jakautuvat väkisinkin eri kerroille. Ei siinä ole mitään muuta vaihtoehtoa, muuten ajan itseni samaan tilanteeseen kuin olin Thaimaan-matkalta saapuessani.

Eivät ystäväni toki ole edes vaatineet edellä mainittua. Minä olen asettanut itse itselleni aivan järjettömiä aikatauluja, joiden mukaan ehdin kahteen, joskus jopa kolmeen paikkaan samanaikaisesti.

Ymmärrän kuitenkin nykyisin, ettei kukaan ole yli-ihminen, ja myös omia toiveita pitää pystyä kuuntelemaan. Helsinkiin on tullut paljon sellaisia käyntikohteita, joissa haluan ehtiä vierailemaan ihan vain itsekseni. Kaikki tämä on kuitenkin siirtynyt koska ajattelen (tai luulen), että minun täytyy olla koko ajan jonkun kanssa jossain muualla. Yhdessä.

Missä vaiheessa unohdin, että Helsingissä ja Etelä-Suomessa on nähtävää ihan yksin minullekin?

Luulen, että kyse on pohjimmiltaan jostain kiltin ihmisen syndroomasta, josta olen onneksi pikkuhiljaa pääsemässä irti. Kun on tottunut kantamaan maailman ja muiden huolia ja haluja harteillaan, omat aatokset painuvat niiden alle. Suuri syli tarvitsee tuekseen samanlaisen. Kenenkään ei pitäisi antaa itseään revittävän joka suuntaan saati taipumaan aina toisten aikatauluihin.

Joskus, hyvin usein, sitä vain tarvitsee aikaa itselleen. Tiedän tämän korostuvan myös lapsiperhearjessa (sain useamman aihetta sivuavan yksityisviestin), minkä vuoksi on tärkeää, että meistä jokainen saa joskus hetken hengähtää.

Vaikeinta tuntuu olevan sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät yksinkertaisesti pysty olemaan yksin, vaan kaipaavat jatkuvasti seuraa. Sellaisen henkilöt eivät myöskään monesti ymmärrä, miten raskasta heidän kanssaan voi olla, vaikka heitä kuinka rakastaisi. Eivät he sitä pahuuttaan tee, kyllä minä sen tiedän, mutta ehkä joskus meistä jokaisen pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, mitä vaatii muilta. Ja puhun tässä ihan yhtälailla myös itsestäni.

Näiden aatosten kautta lempeää viikonloppua! Muistakaa viettää aikaa myös itsenne seurassa.