Jos näkisitte minun tämän hetkisen omaisuuteni, nauraisitte.

Vaan ettepä nauraisi, jos pääsisitte kurkistamaan pääni sisään.

Palasin pohjoisesta taas hetkeksi etelään, jo kolmannen kerran tänä kesänä ja kolmannen kerran sen kolmen kuukauden aikana, kun olen asunut tien päällä, autossa, teltassa, kavereiden nurkissa ja hostelleissa, aina silloin tällöin jonkun vieressä mutta yleensä yksin.

Tuntuu, että elämäni yltää kymmenille ja taas kymmenille eri tasoille tarinoiden ja ihmisten lomittuessa toistensa tarinoihin ja toisiinsa. Kai minussa vaan elää niin monen ihmisen tarina, etten enää edes tiedä, kenestä kerron, mutta sen tiedän, että jokainen teistä on ollut tekemässä minua. Tätä polkua. Matkaa, joka tuntuu taas kerran päätyvän alkupisteeseen – sinne, mistä kaikki on lähtenyt.

En osaa asemoida itseäni minnekään, mikä tuntuu toisaalta mahtavalta ja toisaalta aivan kauhealta, sillä kun on ikänsä toivonut pääsevänsä tiettyy pisteeseen ja sitten yhtäkkiä löytääkin itsensä sieltä, ei enää tiedä, mitä toivoo seuraavaksi.

Liekö sillä lopun kaiken väliä.

Kävin juuri vähäiset vaatteeni läpi ja pakkasin kaksi Ikean kassia kierrätykseen, minkä seurauksena kaikki päällepuettavani, myös ulkovaatteeni ja vaellusvaatteeni ja lasketteluvaatteni, mahtuvat kahteen banaanilaatikkoon, yhteen Ikean siniseen kassiin, pariin reppuun ja capsäkkiin. Muutama vaate vaati henkaria.

Koko omaisuuteni nököttää vanhan huoneeni nurkassa. Vaatteiden lisäksi omistan pari laatikollista valokuvia ja negatiiveja sekä kirjeitä, muutamia kirjoja, ihan hyvän kokoisen kamerakaluston sekä liian monta paria villasukkia. Kaksi taulua ensimmäisestä näyttelystäni, kolme vapaa ja useamman uistin-, jigi- ja perhorasian. Kahluuhousut, kahluukengät, vaelluskengät ja Sorelit. Parit vanssit. Parit farkut. Pari takkia. Vähäisen määrän keittiötarvikkeita. Tyhjiä rinkkoja ja reppuja, muutaman majoitteen.

On niin kevyt olo että naurattaa, vaikka aina välillä tuntuu, että pääni painaa tonnin. Niinä hetkinä olen varma, että paisun lopulta aivan järkyttävän suuren väkijoukon kokoiseksi ihmiseksi – kulkijaksi, jonka mielessä matkaa niin moni, ettei kaiken järjen mukaan pitäisi olla edes mahdollista, ja kulkuriksi, ja jonka omaisuus on kaikesta vähästä tavarasta huolimatta aivan valtava.

Minä omistan mielettömän määrän muistoja, joita nyt taltioin tulevan kirjani sivuille.

Se, jos mikä, tuntuu etuoikeutetulta.


Tahdet-tahdet