Mitä Italian Pugliassa kasvava, yli 500-vuotias L’Ulivo Pensieroso (The Thinking Tree) miettii?

Vai sureeko hän? Varmasti molempia. Tämänhetkinen tilanne entisessä kotimaassani on hirveä, eikä epidemia helpota muuallakaan – ainakaan ihan vielä.

Kun luonnon on pakko, se tietää, mitä tehdä. Joku tosin voisi sanoa, että tällaiset argumentit ovat vain helppo keino pestä kädet omasta vastuusta ilmastotoimien tai ylipäätään maailman hyvinvoinnista huolehtimisesta, mutta sille kannattaa mielestäni silti antaa aikaa omissa ajatuksissaan.

Ehkä tämä on Luonnon tapa muistuttaa, kuka Telluksen oikeasti johtaa. Ja ei, se emme ole me. Emmekä me tule sitä koskaan olemaan. Onneksi.

Samaa mietin pian julkaistavassa Erältä, eräistä -kirjani Tuntemattoman sotilaan polun lastussa: “Metsän pitäisi olla muutakin kuin ihmisten aiheuttamia ongelmia imevä alati pienenevä huolinielu. Metsien pitäisi saada elää tasavertaisina meidän kanssamme, mutta ne eivät saa – eivät vaikka olivat täällä ennen meitä ja tulevat aina lopulta olemaan, sillä me häviämme, ennen kuin ehdimme kaataa ne kaikki. Onneksi.”

Puglia on yksi suosikki alueistani Italiassa, minkä vuoksi toivon, että pääsen taas jossain vaiheessa palaamaan rakastamilleni vehreille kukkuloille, tuuheiden oliivipuiden suojaan.

Mutta toki myös uusi kotimaani Norja osaa yllättää: eikö sinustakin näytä, että tämä ujo kelopuu on valokuvattu kuin varkain sen ollessa hiipimässä jonnekin toisaalle?

 

Laggo

 

Luonnossa kasvoja voi tavata monella tapaa. Vuosien takaisella Sipoonkorven retkellän Kalkkiruukin luontopolulla suuri kivenjärkäle sai minut pysähtymään, sillä sen piirteissä oli jotain outoa. Otin kuvan, ja kotiin päästyäni peilasin näkemäni kahteen. Kallioon ilmestyivät kasvot, jotka vielä tänäkin päivänä saavat minut pohtimaan, kuinka monet silmäparit meitä metsissä tarkkailevatkaan.

Kalkkiruukin kivettyneet kasvot. Kuka hän oli?

Sipoonkorpi Kalkkiruukki