Miltä tuntuu olla matkabloggaaja

The first step of change is to become aware of your own bullshit.

Vietimme iltaa Kapteeninkadun residenssissä yhdessä uusien ja tuttujen kasvojen kanssa pizzan, viinin ja kahden ihastuttavan mäyräkoiran seurassa. Puolilta öin, ennen kunkin kömpimistä omiin koteihinsa, haastoimme toisemme kirjoittamaan aiheista, joita olemme heidän blogeissaan kaivanneet.

Minulta kysyttiin rehellistä mielipidettä siitä, miltä tuntuu olla matkabloggaaja, ihan rehellisesti. Oih.

Mistä aloittaisinkaan vaikka alusta tietenkin, siitä kirpeästä ja kuulaasta keväästä kymmenen vuotta sitten. En osannut aavistaakaan, millaisen matkan yksi blogi voisi aloittaa.





Kaukokaipuu täytti kuluvan kuun ensimmäisellä viikolla 10 vuotta. Minä täytän heinäkuussa 33. Tämä matka on kestänyt jo kolmasosan elämästäni.

Olen yrittänyt miettiä, mitä puuhasin ennen blogia, enkä rehellisesti sanottuna muista kuin yläasteen kirjoittajakoulun, kirjastossa vietetyt iltapäivät ja sen 13 vuotta lautalattiaan hakatun lentopallon karheuden, juuri käteen sopivasti kuluneen ja liian sileytensä hävittäneen pinnan. Pelimatkat. Turnaukset. Yhdessä tekemisen, treenaamisen ja pelaamisen.

Piltit, dexalit ja eväsleivät. Urheiluteipin tuoksun. Polvareiden hajun. Oman sängyn, jonne sai kaatua raatona pelin päätteeksi.

Seuraavaksi elämäni täyttyi keikoista, sillä musiikki on aina näytellyt, määritellyt ja välillä kai määrännytkin maailmani menoa. Oli Lutakko, Torvi, Nosturi, Tavastia ja stadionit, festarit Suomessa ja ulkomailla. Poikaystävät tulivat ja menivät, vaikka yritin pitää kaikista kiinni.

En päässyt koskaan maajoukkueeseen, aluemestaruuskisoihin kylläkin ja voittamaan kolme nuorten SM-kultaa – penkiltä. En onnistunut rakkaudessa, sillä olin aina liian erilainen. Onneksi olivat päiväkirjat ja onneksi ne ovat kaikki edelleen tallessa.

Minusta tuntui vuosien ajan, etten ole tarpeeksi hyvä missään, etten täytä kenenkään odotuksia, etten ponnista tarpeeksi korkealle, etten jaksa puhumattakaan että osaisin – tai enää haluaisin. Sain lukiosta melko luokattomat paperit lukuun ottamatta äidinkieltä, historiaa ja liikuntaa, mutta vanhempani sanoivat aina, että riittää kun tekee parhaansa. Kyllä minä kai yritinkin.

Valkolakin saatuani vietin elämäni ihanimman vuoden levykaupan myyjänä. Yhtäkkiä nuoren naisen elämä oli taas mallillaan, kun sai työskennellä itselleen rakkaan aiheen – musiikin – parissa, kunnes yksi puhelu eräänä kirkkaana kesäpäivänä muutti kaiken. Pääsin opiskelemaan teollista muotoilua Kuopion muotoiluakatemiaan, enkä muista koskaan olleeni ylpeämpi itsestäni paitsi tämän blogin myötä.

Lähdin kouluun ja koulun kautta vaihtoon, jonka aikana syntyi sittemmin Suomen palkituin matkablogi, Kaukokaipuu.





Vuodet ovat vierineet, ihmiset ovat kulkeneet rinnallani kuka hetken ja kuka kauemmin. Vain pari on päättänyt kääntyä eri suuntaan. Ihmisten häviäminen ympäriltään tuntuu aina pahalta, vaikka onkin välttämätön osa elämää, halusi tai ei.

En minä ehdoin tahdoin halunnut. Joskus ei vaan voi valita.

Menestys tuo mukanaan lieveilmiöitä, joiden kohtaamista olen vältellyt kuin ruttoa. Olen nähnyt alan kehittyvän ja tekijöidensä kasvavan oikeaan ja kieroon. Kilpailusta en ole koskaan välittänyt, mutta siltäkään en ole onnistunut välttymään: miksi aina sinä, miksei joskus joku muu, miksi tuo, miksen minä. Olen aivan äärimmäisen väsynyt vastaamaan ihmisille, etten tiedä. Minä en tiedä. Minä en tee niitä valintoja. Minä teen vain kuten olen aina tehnytkin.

Minä elän, kirjoitan ja kuvaan, minkä jälkeen rakastan rakentaa niistä kokonaisuuksia Kaukokaipuuseen.

Minä en ole se, ketä sinun tulee syyttää siitä, mitä sinä tunnet.

Olen koko blogihistoriani aikana saanut kaksi niin sanottua negatiivista kommenttia, mutta sitäkin enemmän rapaa (onneksi vain) kouralliselta kollegoita, sillä eihän kotimaanmatkailu ole mitään oikeaa matkustamista; mikä matkabloggaaja sinäkin kuvittelet olevasi; sinäkö sen määrittelet, mitä matkabloggaaminen tarkoittaa; luuletko olevasi parempi kuin muut kun matkustat Suomessa.

En todellakaan, ja otan palautteen aina mielelläni vastaan.

Uskon edelleen, että vain matkailu auttaa ja opettaa meitä ymmärtämään muiden maiden kulttuureja ja ihmisten eroavuuksia, mutta matkailun pitää muuttua; sitä voi vähentää, kohdentaa tai vaan tehdä valintoja kulkuvälineiden suhteen.

Minä meinasin jo hetken taipua ja vaihtaa koko genreni retkiblogiksi, kun luulin sen olevan ainoa ja oikea ratkaisu ongelmaan, jonka aiheuttaja en koskaan halunnut olla, mutta joka tuotiin eteeni toisten toimesta. Perkele!





En ole ylpeä itsestäni lietsottuani matkailumaniaa viimeiset kymmenen vuotta. En halua ajatella, kuinka paljon olen elämäni aikana lentänyt vaikka tiedän, että monet lentävät minuakin enemmän. Surullista on sekin, että vaikka leikkaisin lentämistä roimasti, saastutan aina ja jatkossa, sillä matkailua en voi kokonaan koskaan lopettaa.

Maailma muuttuu vain, jos me muutumme. Keväällä 2014 perustamani #suomiretki-tempaus oli ensimmäinen askel siihen suuntaan, johon olen kulkenut viimeiset vuodet. Kyllästyin Helsinki-Vantaaseen. Kyllästyin ulkomaihin. Mietin jo hetken ihan tosissani lopettavani koko blogin, sillä en enää kokenut olevani hyvä matkabloggaaja; en ollut enää se, joka oli koko ajan lähdössä. Halusin olla kotona.

En kirjoittanut pitkään aikaan. Voin henkisesti pahoin. Elämässä painoivat ero, ystävän menetys oman menestyksen takia sekä se tosiseikka, ettei ensimmäistä kertaa elämässään tunnistanut omaa käytöstään. Olin hukannut itseni. Peilissä kasvojen kohdalla oli pelkkää mustaa. Halusin vain paeta, vajota maan alle, hävitä ja lopettaa kaiken kirjoittamisen – sen, mitä olen elämässäni eniten rakastanut. Olin kurkkuani myöten täynnä sitä, mitä kilpailu voi ihmisille ja itselle tehdä.

Vihasin kai oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mutta en minä ole tuo ihminen.

Lopettamisaikeiden lomassa mietin siirtymistä Retkipaikan kirjoittajaksi, kunnes kävin juttelemassa mahdollisesta artikkelituotannosta – joka on sittemmin johtanut useisiin juttuihin tuon upean lehden sivuilla – myös Latu&Polku-lehden päätoimittajan kanssa: kiitos Panun, tajusin, että Kaukokaipuu voi olla juuri sitä, mitä minä haluan.

Joskus on vain liian sokea näkemään sitä itse.

Joskus kannattaa vain myöntää pienuutensa, heikkoutensa, huonoutensa ja epäonnistuneensa.

The first step of change is to become aware of your own bullshit.

Miksi minä tai kukaan on hetkeäkään kuvitellut, ettei kotimaanmatkailu olisi oikeaa matkailua?

Sen vuoksi genreni ei tule koskaan vaihtumaan retkiblogiksi, vaan Kaukokaipuu pysyköön matkablogina niin kauan kuin askeleeni tämän alustan päälle kulkevat. Joten kauan eläköön kotimaanmatkailu, ystävyys ja ymmärrys omaa oppimista sekä parempia ja kestävämpiä valintoja kohtaan! Meillä matkabloggaajilla on käsissämme valtava vastuu, joka meidän tulee myös pystyä kantaa.

Aion vastaisuudessa katsoa peiliin useamminkin. Tee sinäkin niin.

Ja mitä siihen musiikkiin tulee, aion aloittaa kanteleen soiton.

Rakkaudella,
Marinella